Mimesiksestä subliimiin

Kautta aikojen on ajateltu, että musiikilla pystytään vaikuttamaan ihmiseen. Musiikki tunkeutuu syvälle tunnetasolle ohi järjen kontrollin, mikä tekee siitä oivan vaikuttamisen välineen. Tämän Taideyliopiston Sibelius-Akatemian taiteilijakoulutuksessa suoritettavaan tohtorintutkintoon kuuluvan tutkielman tarkoitus on selvittää legatolla vaikuttamista 1800- luvun saksalaisen musiikin estetiikassa, erityisesti urkumusiikissa. Tarkasteltava ajanjakso ulottuu 1700-luvun puolivälistä 1900-luvun alkuun. Millä tavoin kauneuden käsitteen muutos vaikutti 1800-luvun saksalaisen urkumusiikin estetiikkaan ja esittämiseen, ja mitä muutoksella mahdollisesti tavoiteltiin? Legatosoiton ideaali koskee paitsi kirkollista tyyliä ja objektiivisuuden vaatimusta myös 1800-luvun yleistä esittämisen filosofiaa eikä siis pelkästään urkumusiikkia. Se on yleensä liitetty laulullisuuden ja pitkän linjan tavoitteluun, mutta voisiko legatosoiton suosimisella olla myös muita päämääriä? Tutkimusaiheen käsittelyä ohjaavat tutkimusotteet, joissa on vaikutteita Carl Dahlhausin rakennehistoriallisuudesta ja R. G. Collingwoodin tutkimusmetodista, jossa tutkija pyrkii toteuttamaan menneisyyden ajatuksen uudelleen omassa mielessään. Käytän myös omaa taiteellista kokemustani tutkimuksen taustaoletuksena. Etsin asioiden välisiä merkitysyhteyksiä, ja tutkin, miten eri tekijät – esteettiset, aatteelliset, yhteiskunnalliset ja musiikilliset – kohtaavat toisensa 1700–1800-luvun Saksassa. Tutkin legatolla vaikuttamisen lisäksi sitä, miten 1800-luvun saksalaisen urkumusiikin legatokäsitys eroaa oman aikamme käsityksestä. Tutkimusaineisto koostuu 1700–1800-lukujen keskeisistä filosofiaa ja estetiikkaa käsittelevistä kirjoituksista ja niitä kommentoivasta kirjallisuudesta sekä 1800-luvun saksalaisista piano- ja urkukouluista ja partituureista. Tutkimukseni sijoittuu estetiikan, musiikinhistorian ja esittävän säveltaiteen tutkimuskenttiin. Tutkimukseni mukaan legato oli 1800-luvulla monimuotoista ja jatkuvan legaton normi historiallisen kehityksen tulos. Tämä kehitys yhdistettynä käsitykseen musiikin muotoilusta ja ajankäytöstä jakoi saksalaisen tradition retorista traditiota jatkavaan ja uussaksalaiseen koulukuntaan. Legatosoitossa konkretisoituivat 1800-luvun henkiset ideaalit ja porvarillisen yhteiskunnan pyrkimykset. Legaton normi – taidemusiikissa yhdessä tempo rubaton kanssa – voidaan nähdä paitsi esteettisenä ideana myös vaikuttamisen välineenä. Liturgisen musiikin esittämisessä legato toimi jopa propagandan välineenä, jolla tavoiteltiin objektiivista esittämistapaa todellisen päämäärän, mielenylennyksen, saavuttamiseksi.